torstai 27. tammikuuta 2011

Kuinka kaikki alkoi?


Minä synnyin marraskuussa 2007 isoon pesueeseen Suodenniemelle Nalle-Haukun kenneliin. Anjan hyvässä huomassa ja lauman jatkona asiat sujuivat hyvin, kunnes eräänä kauniina päivänä tuleva emäntäni tuli ja vei minut uuteen kotiini Tampereelle. Muistan, kuinka huusin koko automatkan siitä lähtien, kun kurvasimme syntymäkotini pihasta. Emäntä oli tietysti kovasti huolissaan hädästäni ja koitti kaikin mahdollisin keinoin minua lohdutella. No, karun alkutaipaleen jälkeen arki alkoi mennä omalla painollaan melko nopeasti. Pääsin heti sänkyyn nukkumaan, kun kaipasin niin kovasti lämmintä kainaloa, mihin käpertyä. Jotkut asiat kummastuttivat kuitenkin emäntääni, kuten esimerkiksi se, että en koskaan tullut häntä vastaan ulko-ovelle. Lisäksi nukkumiseni samoin kuin "puuhastelunikin" oli aina kovin intensiivistä. Emäntäni luuli, että olen harvinaisen kovaluontoinen paimen ja käytti melko tiukkoja keinoja kasvattamiseeni noina ensimmäisinä viikkoina. Meidän molempien onni oli ystävä, joka jo minut ensimmäisen kerran kylässä käydessään kertoi käyttäytymiseni kovasti muistuttava omaa kuuroa jackrusseliaan. Järki soti vastaan ajatusta, että kaikista maailman koirista juuri minä voisin olla kuuro. Kuinka suuri todennäköisyys siihen voisi olla?! Tämän jälkeen meillä alkoi mitä kummallisimman testaukset kotona, milloin paukuteltiin kattilan kansia ja milloin taas karjuttiin naama irvessä. Käytiin me pari kertaa eläinlääkärilläkin, mutta ei ne osanneet sanoa asiaan mitään uutta, mitä me ei oltais jo tiedetty. Emäntä päättikin soittaa viimein Lohjan pieneläinklinikalle, jonne me köröteltiin BAER-testeihin. Emäntä oli vielä odotushuoneessakin varma, että en minä kuuro ainakaan ole, mutta tuleehan tarkistettua. Nukutuksessa tehdyssä toimenpiteessä(neulaelektrodit päähän ja ääniä kuulokkeiden kautta korviin) selvisi kuitenkin, että minä en kuule yhtään mitään. Suoran käppyrät, jotka saatiin todistusaineistoksi olivat harvinaisen yksinkertaista luettavaa. Saatiin me mukaan lehtinenkin, jossa kerrotiin kuuroudesta ja kuuron koiran kanssa elämisestä. Kuurouden on huomattu liittyvän valkoiseen väriin ja sinisiin silmiin (näin ainakin kissoilla ja joillain koirilla). Lisäksi sitä on yhdistetty myös merle-väritykseen liittyväksi. Minä en kuitenkaan ole valkoinen, eikä minulla ole sinisiä silmiä. Harmaa-mustaa turkkiani ei voi myöskään merleksi sanoa. Itse asiassa en tiedä yhtään schapendoes -rotuista koiraa, joka olisi kuuro. Ainahan kuurous ei välttämättä ole edes mitenkään geneettistä vaan voihan taustalla olla vaikka sikiöaikainen tulehdus tai joku muu syy. Näihin selityksiin meidän oli emäntäni kanssa tyytyminen. Emäntä tirauttikin viimeiset kyyneleet tämän asian tiimoilta, vaikka kuinka koitin heiluttaa häntää ja sanoa, että ei moisen asian takia kannata kyyneliä vuodattaa. Lähdimme itse asiassa paljon kevyemmin sydämin ajamaan Lohjalta kohti kotia.

Carpolla on asiaa - kuuleeko kukaan?