keskiviikko 12. lokakuuta 2011

Se on moro! Mää osallistuin ekaa kertaa oikein seminaariin viime viikonloppuna. Me päästiin "ylimääräisinä" emännän kanssa Vappu Alatalon hyppyseminaariin. Ollaan molemmat vielä vähän höyryissä koulutuksen jäljiltä, oli meinaan hiano kokemus. Siellä käytiin läpi Susan Salon metodien pohjalta hyppytekniikkaa. Tavoitteena on itsenäinen koira (mul on siinä vähän vielä tekemistä), hyppäämisen taito ja turvallinen hyppääminen omaa kroppaa säästäen. Ja koskaan kuulemma tuu valmiiksi (tässäkin on vähän opettelemista). Emäntä nyt kuitenkin hoiti noi teoriapuolet ja mut otettiin kehiin sitten käytännön harjoittelussa. Meitä hurttia oli mukana yhteensä 15, joista 5 oli jatkoryhmässä ja loput kahdessa perusryhmässä. Mää olisin kyllä mielestäni voinu mennä suoraan siihen jatkoryhmäänkin, mutta emäntä oli toista mieltä. No, ehkä ne jatkolaisten harjoitukset olis ollu vähän liikaa. Itse harjoitukset meillä perusryhmäläisillä oli tosi iisejä, niiden pohjalta Vappu arvioi hyppytekniikkaa (mm. ponnistuspaikkaa, painonsiirtoja, hyppykulmia ja tasapainottamista). Mun tekniikka on kuulemma aika hyvä, painonsiirtoa saisi tulla enemmän takapäälle ennen hyppäämistä, et saatais kaikki mun voimani käyttöön. Just tän vuoksi mää kauhon vähän liikaa etutassuilla vauhtia hyppyyn. Mää koitin röyhistellä rintaani ja näyttää maxilta, mutta kyllä Vappu mut medikoiraksi mitoistani huolimatta luokitteli. Makseihinhan mää kuulun, mutta hyppykorkeudet on kuulemma mulle vähän liikaa...Toisena päivänä sitten otettiin kasvavia sarjoja, joissa viimeistä hyppyväliä kasvatettiin ja Vappu tarkasteli, miten mää osaan suhteuttaa hyppyjä uusiin etäisyyksiin. Vähän steppaamiseksihan se kieltämättä välillä meni. Saatiin omat ohjeet, miten hyppyreenejä pitäisi jatkaa. Sit mulle tuli vähän omia ohjeita ton ylikuumenemisen eli kilahtamisen suhteen. Käytössä on nyt time-outit. Noloa. Ja mamma sai ohjeet olla hosumatta niillä käsillään, kun mää tulkkaan sen kaiken "huutamiseksi" ja sit muakin alkaa hermostuttaa, kun en tiä, mitä pitäis tehdä.

Seminaarista intoutuneena mamma varas meille yksityistunnin Janita Leinoselle, joka on kisannut kuuron bordercollien kanssa ja on muutenkin AIKA guru. Sitä ennen Niina-Liina Linnan koulutus ja tietty omat reenit uusien tuulien siivittämänä. Mamma tossa tokasi, että se aikoo kaivaa musta esiin kaiken mun potentiaalin itsensä kouluttamisen kautta. Jes, tuskin maltan odottaa!!!

tiistai 27. syyskuuta 2011

Morjens pitkästä aikaa! Mulla on ollut vähän hässäkkä päällä tässä kesän ja alkusyksyn aikana, enkä ole ehtinyt yhtään päivittää tapahtumarikkaan elämäni uusimpia käänteitä. Kesä - helteet ei oo todellakaan mun juttu! Ja sitten se pukkas vielä vatsataudinkin parhaimpaa lomailuaikaan. Siitä selvittiin, mutta kohonneita maksa-arvoja (jotka paljastu ihan siinä sivussa verikokeista) tarkkaillaan vieläkin. Emäntä tietenkin ajatteli heti, että lomalla on tissuttelu karannut ihan käsistä ja rajoitti mun satunnaiset viinilasien lipaisuja reilusti. Mutta kun ne lasit joskus jää siihen sohvapöydälle, enkä mää voi vastustaa kiusausta...Totta puhuen ne arvot oli viisinkertaiset ja nyt ne on normaalirajoissa. Kukaan ei tiedä, miksi ne nousivat niin hurjiksi. Toivottavasti kyseessä oli ohimenevä ilmiö.

No, mutta on mun elämässä muutakin kuin terveysasioita. Me ollaan muuttamassa ja mää saan ihan ikioman pihan!!! Olen ollut ahkerasti sekoittamassa remonttitouhuja ja hepuloimassa uudessa kodissa, jossa pääsee muuten tosi hyvin juoksemaan ympäri!! Olen löytänyt uusia houkuttelevia materiaaleja, kuten sahanpurut ja lasivillapaketit. Hepuliin saan hyvät vauhdit lasivillapaketin päältä, kannattaa kokeilla, jos on joskus mahdollisuus! Pihassa oon makoillut ja pitänyt vahtia. Nyt en kyllä enää jaksa reagoida jokaisiin naapureiden liikkeisiin, johon emäntä lienee tyytyväinen. Mulla on myös uusi kaveri Sulo, joka asuu meidän tulevan kodin naapurissa. Se on semmoinen pieni kaveri, joka mun onnekseni innostuu jahtaamaan mua omenapuiden katveessa. Sillä on ainakin viisi kertaa lyhyemmät jalat, joten voitte arvata ettei se saa mua koskaan kiinni!! Ja silti se jaksaa yrittää, huippua! Yks hiano juttu on myös se, että meillä on uudessa pihassa hiano keinu, jossa ollaan sitten juotu ja SYÖTY monenlaisia herkullisia eväitä. Kyllä siinä keinussa yksi kärhämäkin jo sattu, kun mää juuri tarkkaan seurasin, että mitä se emäntä olikaan niiden leipien päälle laittanut ja samaan aikaan meidän muurari rupes taputtelemaan mun mahaani ja puhu jotain kesäkiloista. Mulla vähän hitsasi silloin kiinni, hävettää vähän näin jälkikäteen. Se muurari on kyllä hyvä tyyppi, mutta kyllä mää oon siihen sen episodin jälkeen vähän varautuneesti suhtautunut. Ei pidä ruveta hipeltämään mun arkoja alueitani ilman mitään varoitusta.

Agilityssä on käyty vaihtelevasti. En tiä, mut mulla on viime aikoina tullut jotain bläkäreitä aina välillä. Viime reeneissä yhdessä putkessa oli vähän vettä pohjalla ja hyi hitsi, mun tassuni kastu! Sitten radalla mää päätin, että määhän en putkiin mee. Kerran mää jopa aattelin, että voisihan tän putken päällekin vaihteeksi kiivetä, en ollut meinaan sitäkään ennen kokeillu. Emäntä pyöritteli silmiään, kun ne ohjaajan kanssa veti putken suoraksi ja kasaan ja houkutteli mua sinne ihan niin kuin silloin alkeiskurssilla pari vuotta sitten. Sai muuten helposti namit nassuun. Tänään on taas reenit, katotaan mitä uusia juttuja kehitän tällä kertaa!

Innovatiivista syksyä kaikille! :D

keskiviikko 18. toukokuuta 2011

Paluu agilitykentille!

Mää pääsin eilen reeneihin!! Saikku on vihdoinkin ohi!! Aavistelin jo hyvää, kun mamma koplasi eteisen kaapista reenipussukkaa. Ja kyllähän me reeneihin lähettiin ja vielä Niihamaan. Paikalla oli koko ryhmä (=kaikki ihanat tytöt) JA UUSI ryhmäläinen. Muuten ihan hyvä tyyppi se uusi labbis, mutta se on uros! Joudun jakamaan haaremini...onneksi se ei oo kovin hanakka kaveri, joten päätin olla huomioimatta sitä mitenkään. Otin vaan tottuneesti porukan kärkipaikan jäähdyttelylenkillä. Ei se tuntunut olevan siitä millänsäkään, joten uskon, et meillä ei tule olemaan ongelmia.

No, mutta reenit meni ok. Emännälle sopivat, riittävän yksinkertaiset radat, mutta jotain kommervenkkiä kuitenkin, ettei se pääse liian helpolla. Mulla oli vauhti päällä ja emäntä sai heti palautetta mun kontaktien räiskimisestä. Emäntä sai valssata kohdassa jos toisessa ja juosta hiki hatussa, jotta se ehti tekemään koreografiansa ennen mun salaman nopeita esteiden suorittamisia. Mulle oli laitettu esteet matalammalle tasolle, mikä oli ehkä tässä vaiheessa ihan ok juttu. Ei sillä, etten mää pystyis korkeampiakin hyppäämään, mutta kun on ollut toi selkäjumi. En kyllä pahemmin joutunut teputtelemaan ennen esteitä, saikku ja tropit oli varmaan tehneet tehtävänsä. Täytyy muuten nyt vielä mainostaa, että mun nivelet on virallisestikin Kennelliiton mukaan ihan priimat ( AA + OO)! Ja sitten vielä tosta reenipaikasta eli tykkään hiekkapohjasta reenialustana enemmän kuin hallin matosta. Maapohja on tukevampi tassujen alla ja siitä saa mukavat tehosteet aikaiseksi kurvauksissa ;o)
Vauhdikasta toukokuun jatkoa kaikille!

keskiviikko 20. huhtikuuta 2011

nivelkuvauksia ja hammaskivenpoistoa

Kyllä on kummallinen pääsiäisloman aloitus sanon mää! Jouduin eläilääkärille nivelkuvauksiin ja hammaskiven poistoon, karseeta touhua. En ehtinyt tsekata paikkoja ollenkaan, kun se lekuri jo tuikkas piikin persuksiin. Ja mää huusin kuin pieni possu!! Ja sitten kuvattiin lonkat, selkä ja kyynärpäät yhessä rytäkässä. Lääkäri antoi jo alustavia lausuntoja, mutta kennelliittohan ne sitten virallisesti tarkastaa ja luokittelee. Mää koitin emännälle kyllä sanoa, että priimaa ne on kaikki tyynni, mutta eihän se mitään usko! Ja sitten se oli niiiin helpottunut, kun lääkäri kertoi, että lonkat on luultavasti aata, kyynärät nollaa ja selässäkään ei näy mitään poikkeavaa. Mutta jostain ne jumit sinne kuitenkin aina tulee...Lääkäri määräsi nyt kolmen viikon tauolle agilitystä (niiiiin pitkälle!!!) ja siihen päälle vielä tulehduskipulääkekuurin. Ja kielsi kaiken riehumisen ja hyppelyn - hmm, siinä on haastetta! Eniten tässä nyt harmittaa, kun ens viikolla olis ollu reeneissä koirienvaihtoa luvassa. Odotin jo innolla, että ketä pääsen käskyttämään ja kuka saa kunnian yrittää pysyä mun vauhdissani. Ja ei se olis emännällekään tehnyt pahaa, sille vois olla pikkusen hankalaa antaa suullisia ohjeita kuuleville kanssasisarilleni. Mää jo hieroin karvaisia tassujani ja nautiskelin ajatuksella, kuinka ne muut aattelee kuuron koiran ohjauksen poikkeavan muusta ohjauksesta vain äänenkäytön puuttumisena. Siinä voi olla jokunen muukin huomioitava juttu. No, saamme varmasti kokeilla vaihtoa jollain muulla reenikerralla.

No, nyt alkaa leppoisat ajat. Hymy on valkoinen, kun hampaista on poistettu hammaskivi ja ne on kiillotettu. Ihan kiva, voin keskittyä kulmakunnan neitojen hurmaamiseen!

Hyvää pääsiäistä kaikille! Älkää syökö pääsiäismunia, ainakaan kovin montaa!

lauantai 2. huhtikuuta 2011

mummulassa

Vihdoinkin pääsin taas kotiin. Olin viikon mummulassa serkkukoirien Onnin ja Pessin ilona tai lähinnä viikko meni poikien järjestykseen laittamiseen. Ensimmäisen illan istuin ulkona lumikasan päällä ja nautiskelin omakotitalon pihaelämästä. Taisin kyllä olla se joka elämää siellä pihalla piti. Mummu jo vähän huolestui, että palellutanko takapuoleni kiinni lumikasaan, kun istuin ulkona kuin tatti pari tuntia. Ehei, ajattelin tehdä heti selväksi naapurustolle, että oon tullut pitämään niille kulmille jöötä. Ehkä odotin myös vähän emäntää, mutta jo toisena päivänä päätin, että otan mummun varaemännäkseni ja pidän sitä tiukasti silmällä. Meinasin vissiin omia mummua vähän liikaakin, kun sain tupenrapinat, kun aloin murista Onnille ja Pessille, jos ne meinas tulla kanssa rapsuteltavaksi. Ruokaa sain muuten yllinkyllin, mikä on erittäin tärkeä asia. Söin oman ruokani lisäksi myös serkkupoikien pöperöt. Tavallinen olotilani jatkava nälkä ja koko ajan jano -olotilani oli hetken tyydytettynä. Onni ja Pessi ei oikein ymmärrä hyvän ruuan päälle. Nyt oon kotona ja oon tosi väsynyt. Menee varmaan tämä viikonloppu lepäillessä ja toipuessa mummulan reissusta!

lauantai 19. maaliskuuta 2011

Urheilijan elämää

Tänään oli spesiaalipäivä: mulla kävi kotona koirahieroja. Emäntä laittoi tuulemaan, kun viime reeneissä (ja jo vähäkhn edellisissäkin) kieltäydyin hyppäämästä tai teputin ylimääräisiä askeliä aina ennen hyppyjä. Meidän ohjaajajahan sen kuningasajatuksen sitten vihdoin puki sanoiksi. Ehkä Carlos on niin jumissa, että se ei halua hypätä! No aijaa, ei paljon huvita riuhtoa, kun on alaselkä ihan juntturassa. Yritin kyllä viimeiseen saakka hypätä, mutta en vaan pystynyt. No, emäntä yritti ensin saada aikaa eläinfysioterapeutille, mutta se oli hieman vaikeasti tavoitettavissa. Sitten saimme vihiä hyvästä koirahierojasta, joka tietää agilitykoirien ongelmapaikat.

Täytyy myöntää, että olin ensin vähän skeptinen koko naista kohtaan. Tulee nyt noin vaan mun kotiini ja alkaa möyhentää mun kipeitä lihojani. Annoin kuitenkin sille tilaisuuden, kun emäntäkin loi niin toiveikkaita katseita suuntaani. Kyllähän mää voisin hetken lattialla pehmoisella peitolla köllötellä, kun ei parempaakaan tekemistä ollut juuri sillä hetkellä. Se hieroi mun selkäni kauttaaltaan, taka- ja etukoivet ja venytteli vielä lopuksi ojentajat, koukistajat ja lähentäjät. Sanoin sille muutamaan otteeseen pari valittua sanaa, kun se sai hyppysiinsä tosi kipeitä kohtia. Suurimman osan ajasta olin kyllä silmät kiinni ja nautin. Ja sitten lopuksi en olis halunnut nousta lattialta ollenkaan ylös. Tuomiona oli, että lanneranka on aivan jumissa (selkäranka on hukkunut jonnekin lihojen väliin ja HUOM! en kuulemma ole ollenkaan lihava!!) ja myös lapaluiden tienoilla on kireitä ja kipeytyneitä lihaksia. Raajojen nivelten liikkuvuus on hyvä, kiitos emännän tekemien lihashuoltotoimenpiteiden! Hierontaa on kuulemma tiedossa 3 kertaa, mahtavaa!! Agilitystä tulee nyt pakkotaukoa 2 viikkoa, kun meillä on emännän kanssa vähän muita menoja!! Heippa ja pitäkäähän huolta lihoistanne!

lauantai 5. maaliskuuta 2011

Schapepäivä

Lauantaiaamu alkoi energisissä merkeissä, koitin herätellä emäntää jo useaan otteeseen ja vihdoin kasin jälkeen päästiin aamuapalalle ja -lenksulle. Oli komee keli ja niin monta komeeta lumikukkulaa, joita en vielä ollut valloittanut! Aurinko paistoi ja tunsin olevani elämäni kunnossa. Melkein aamukahvipöydästä me lähdettiinkin tapaamaan kanssasisaria ja -veljeä Kaukajärven jäälle, jossa oli schapekokoontuminen. Paikalla oli vanha tuttu Caro sekä Roki ja pikkupirpana Elli. Mun päiväni oli alkanut niin aurinkoisissa merkeissä, että en jaksanut edes ärähtää Ellille, vaikka yleensä sanon noille pikkutyypeille suorat sanat heti ensimetreillä. Meillä oli hyvä joukko koossa, kirmattiin pitkin latujen reunoja (ja latuja) aina hiihtäjien välissä. En tiä, oliko ne yhtä innoissaan.

Treffeiltä me kurvattiin suoraan Lempäälään Agilitykisoihin (ihan vaan tsekkaan schape-edustusta). Siellähän oli tuttuja vaikka kuinka ja mukavaa porukkaa muutenkin. Ihania namien hajuja ja tosi herkullinen kanttiini. Olisin voinut päivystää siinä kahvien ryystäjien kanssa, mutta emäntä halus katella kisaajia. Ite meinasin suikata kolmosten radalle, se näytti aika kivalta! Olis kerrankin vähän enemmän kuvioo kuin meidän harkoissa yleensä. Täytyy nyt sanoa, että olin oikeasti tosi hienosti ja rauhallisesti kisoissa (miksi sitä hermostuis, kun ei metelikään mua häiritse). Emännälle taas iski agilityreenikuume, missäköhän kuumelukemissa me ollaan tiistain reenipäivään mennessä? Aah, hieno päivä, kyllä nyt iltapäiväunet maittaa :o)  

tiistai 22. helmikuuta 2011

Moi taas! Meillä oli hyvät agilityreenit tänään! Pari viimeistä kertaa on mennyt emännän toilailuja seuraillessa, mutta tänään se oli suht hyvin mukana kuvioissa (rata tais olla vähän helpompi ja emännän hermot paremmin kasassa). On nimittäin niin, että jos emäntä alkaa empiä ja ohjaa mua sekavasti, niin mulla palaa heti päreet! No, tänään paloi päreet meidän "Zen" Alli -labbiksella, joka kävi niin kierroksilla koko reenien ajan. Yhdessä kohtaa se hyökkäs munkin kimppuu, kun olin kai liian lähellä. Alli on ehkä vähän liian sähäkkä mun makuun muutenkin. Tänään sillä oli kyllä joku ongelma, koska ei se ennen oo tollasta tehnyt. Tykkään tehdä loppuverryttelylenkin meidän tyttöjen eli Allin, Ronjan ja Laran kanssa, mutta reeneissä käy meillä kaikilla vähän tunteet liian kuumana. Meidän ryhmään tuli tänään uuskin tyyppi, jonka sain tietenkin heti hermostumaan tuijotuksellani. Pitäähän sitä nyt vähän uutta tulokasta kyylätä, että tietää, mikä se on miehiään. Piti vielä siitä Allin hyökkäyksestä sanoa, että mää unohdan nykyään noi jutut aika äkkiä. Ennen olin pitkävihaisempi. Emäntä oli syksyllä huolissaan, kun lenkillä ollessamme yhdestä omakotitalon pihasta hyökkäsi joku musta terrieri mun niskaan kiinni. Se oli ihan varma, että saan elinikäiset traumat, mutta asia unohtui nopeasti. Emäntä kyllä antoi tulla naama punasena koiranomistajalle kieltä, jota en onneksi kuullut. En oo muuten varmaan koskaan nähnyt sitä niin raivoissaan. Siitä kuoriutui oikein leijonaemo ;o)

maanantai 21. helmikuuta 2011

Viikonlopun viettoa

Viikonloput on tosi raskaita, onneksi tulee aina arki, jolloin saa vähän levätä! Mulla on tapana seurailla tiiviisti, mitä emäntä ja isäntä puuhaavat ja en oikein pysty lepäämään silloin, kun ne touhuavat kotona. Haluaisin mennä emännän mukaan vessaankin, mutta se aina välillä jättää mut oven taakse odottamaan. Mieluiten olisin koko ajan laumani mukana. Olen muutaman kerran epäonnistunut täydellisesti paimenen tehtävässäni lenkillä: isäntä kun joskus saa päähänsä lähteä porukasta omalle juoksulenkilleen. Juuri näin kävi muutama viikko sitten ja oli kyllä perin hankalaa koittaa etsiä sitä jäähallilta tulevien mieslaumojen seasta. Emäntä kävi vähän kuumana, kun kotimatka kesti aika kauan. Pitihän mun koittaa löytää laumastani onnettomasti kadonnut lammas. Onneksi isukki löysi kotiin ihan ominkin avuin.

Meillä on vielä VÄHÄN opeteltavaa ton viittomakielen kanssa. Koitan monesti kysyä siltä katseellani asioita, mutta se ei osaa selittää mulle niitä. Puheella ja äänensävyillä kun se kävisi varmaan niin paljon helpommin. Joskus tietty kaipaisin myös vähän muutakin kannustusta kuin nameja & peukkuja agilityssä. Uskon kuitenkin, että emäntä kaipaa näitä asioita enemmän kuin mää. Enhän mää tiedä muusta kuin kuurona olemista.

Mutta siitä viikonlopusta - käytiin tekemässä pidempi lenkki järven jäällä. Sain juosta vapaana ja se oli hienoa! Lisäksi näin monia tuttuja koiruuksia, harmikseni en kuitenkaan Iisaa tai Murua (vetävimmät tytöt meilläpäin, molemmat niin ihanan tuoksuisia, pieniä ja sippoisia).  Mulla oli myös sunnuntaina tärkeä tehtävä vahtia uunissa olevia patonkeja, joita tiirasinkin silmä kovana. Ja ne paistuivat juuri sopivan kullanruskeiksi, sain vähän maistiaisiakin :oP

sunnuntai 13. helmikuuta 2011

Tärkeitä asioita kuuron koiran koulutuksessa

Oon tässä viettänyt rattoisaa sunnuntaiaamua ja miettinyt asioita, jotka ovat olleet niitä tärkeimpiä mun koulutuksessa:
1. Katsekontakti - sitä reenattiin ihan joka kohdassa ja jatkuvasti. Namia nassuun aina, kun otin kontaktin. Remmissä meillä on merkkinä emännän pieni nykäisy --> tarkistan katseella, että mitäs nyt? Harjoittelun seurauksena mää saan juosta vapaana aika usein.
2. Lauman seuraaminen - tulee kyllä paimenelle aika luonnostaan. Pentuna kyllä joskus unohdin ja joskus emäntä teki kiusaa piiloon menemällä. Ne oli kyllä mun elämän karmivimpia tilanteita, joten opin äkkiä pysymään lähellä omaa laumaa.
3. Ennakoiminen. Emäntä pyrkii ennakoimaan mahdollisimman monia tilanteita, koska itse tuppaan muuten ilmoittelemaan melko herkästi. Saan aika helposti sätkyn yllättävissä tilanteissa! Parempi nostaa älämölö kuin pitää matalaa profiilia ;o)
4. Merkit, ilmeet ja kehonkieli
5. Hajujen hyödyntäminen - osaan käyttää tosi tehokkaasti hajuaistiani. Haistan tutut sesset pitkänkin matkan takaa. Nuorena kaverina johdatin kerran emäntänikin oikealle polulle, kun SE oli vähän eksyksissä Kaupin metsissä...jotkut on niin vahdittavia ;o)
6. Kosketus - sitä kannattaa käyttää harkiten, mutta paljon. Kuuro koira tarvitsee enemmän aikaa tutustumiseen, älä yritä silittää pään päältä heti ensi istumalta. Meillä on nopea naputus mun takalistoon huomiomerkkinä. Herättämiseen emäntä ei ole vielä keksinyt riittävän hellää keinoa - melkein aina pelästyn...Rakastan kuitenkin hellittelyä ja lähellä oloa (tarkoittaa kainaloon ja suuhun asti tunkemista).
7. Sosiaalistaminen ja erilaisiin paikkoihin tutustuminen!!! Kuuro koira tarvitsee erilaisia kokemuksia vielä enemmän kuin tavallinen kuuleva koira.
8. Normaali elämä ja rutiinit. Olen rutiinien mies :o)

sunnuntai 6. helmikuuta 2011

Kuurous ja agility

Käytiin tossa reenailemassa sunnuntaipäivän kunniaksi agilityä. Saatiin tilaisuus kokeilla eri reenipaikkaa ja eri ohjaajaa (emännän kisaava guru)! Oli oikein opettavaista ja mukavaa, vaikka mun mielestä kyllä hinkattiin liikaa sitä jäämistä. Perusreeneissä kun siihen ei olla taas viime aikoina niin kovasti panostettu. No, toisaalta siitä saa kyllä tosi helposti namin. Mää kuitenkin tykkäisin vaan paahtaa täysiä pikkuseikoista välittämättä. Mutta - kun niistä "pikkujutuista" ei sitten millään pääse eroon... Me ollaan emännän kanssa reenailtu agilityä muutamana keväänä ja syksynä Pirkkalassa ja nyt kohta vuoden ajan TAMSKissa oikein vuoden ympäri. Nyt viimeisen vuoden aikana me ollaan mun mielestä kehitytty hurjasti. Aluksi emäntä yritti opettaa jokaiselle esteelle omaa käsimerkkiä, mutta eihän siitä mitään tullut, kun mää oon ihan liian nopee. Se jäi huitomaan jonnekin, kun mää jo laukkasin kohti seuraavaa mielenkiintoista kohdetta. No, ne käsimerkit jätettiin pois ja nyt mennään niin kuin muutkin, paitsi mitään huomiohuutoja tai esteiden nimiä ei meillä paljon kuulu. Eli aika hiljaista on silloin, kun me päästään radalle. Viimeeksi reenikaverit kuulemma naureskeli, et muuten on ihan hiljaista, mutta mää pidän pientä ähinää aina esteiden välissä ja putkessä päästän murahduksia. Se pirskatin mutkainen putki hidastaa mun menoani. Hieno harrastus se on, haasteita piisaa ja aina voi kehittyä. Ja meistä on vaan niin mukavaa tehdä kaikkia juttuja emännän kanssa yhdessä!

torstai 3. helmikuuta 2011

Elämää kuuron koiran kanssa

Arki rullaa tätä nykyä melko mukavasti. Minusta on kasvanut komea aikuinen mies ja emäntäkin on kouliintunut näiden muutamien vuosien saatossa monessa hommassa. Sanoisin, että tuo alkutaipale on olennaisesti ollut vaikuttamassa tähän nykyiseen melko auvoiseenkin olotilaani. Virallinen tuomio kuuroudesta tuli varmaan nopeammin kuin monella muulla samassa tilanteessa olevalla. Meillähän siihen meni vain pari kuukautta. Ja meillä muutettiin kommunikointia ja koulutuskäytäntöjä jo ennen varsinaista diagnoosia. Emäntä otti kevyemmät otteet käyttöön jo paljon ennen sitä. Täytyy sanoa, että alkutaipaleella olikin ehkä turhan tiukka meininki, koska olen kuitenkin pohjimmiltani (jätkämäisestä ulkonäöstä huolimatta) herkkä paimen. Enhän minä voinut tietää, että emäntä oli jo moneen kertaan huutanut sohvalta kieltoja repimistyömaalleni. Ensimmäinen merkki minulle kielloista oli tiukka ote kuonokarvoista ja sehän oli aika pelottavaa! Emäntä sai avustusta käsimerkkien miettimiseen vertaistukiryhmään kuuluvan Terin omistajalta. Aika nopeasti meillä olikin käytössä merkit sanoille: hyvä, ei , istu, paikka, tänne, seuraa jne. Ja sanastoa tulee koko ajan lisää. Näitä merkkejä kun ei missään ole valmiina, suurin osa kehiteltiin emännän kanssa yhteistyössä. Merkki, toiminta ja nami suuhun. Onneksi olen aikamoinen herkkusuu, joten palkkaamisessa ei ole ongelmia esiintynyt. Olen myös nopea ja innokas oppija. Nykyisin meillä on käytössä merkit mm. näihin asioihin ja toimintoihin: ympäri (oikean ja vasemman kautta), sivulle meno, hyppy, kierrä, "kuka tulee?", mukaan. Ilmeitä tarkkailemalla tiedän myös, kuinka tehokkaasti merkkiä tulee noudattaa ;o) Agilityssä on sitten ihan omia merkkejä käytössä, mutta siellä suurin merkitys on emännän vartalon liikkeillä ja linjauksilla. Sanoisin kuitenkin, että ihan ensimmäinen opeteltava juttu on KATSEKONTAKTI. Me harjoiteltiin sitä kovasti aluksi  ja emäntä palkkas mua ahkerasti aina kun katsoin sitä silmiin. Opin nopeasti, että epävarmoissa tilanteissa kannattaa kysäistä emännältä toimintaohjeita. Mää tykkään nimittäin kelpo  paimenen tavoin juosta vapaana ja se onneksi onnistuu ainakin joissain paikoissa. Yleensä vilkaisen heti emäntää, kun näen, että joku lähestyy meitä. Tottelen näissä tapauksissa myös ehkä 95% emännän luoksepyyntökutsua (jos ollaan riittävän pienellä etäisyydellä toisistamme). Elämä on kuitenkin arvaamatonta ja joskus ihmisiä ja eläimiä pöllähtelee yllättävistäkin suunnista ja silloin saata päästää hätäiset haukut ja murinat. Olempa joskus vähän hyökkinytkin kohti tuntematonta tunkeilijaa...näistä kerroista emäntä ei ole kovin ylpeä. Ja jos retostelua vielä vähän jatkaa, niin täytyy nyt mainita, että monasti johda joukkoja mökillä (= "sukulaisschapet Onni + poikansa Pessi) mahtipontisesti kohti uhkaavia vihollisia (mökkinaapurin auto, metsän mönkijät ja muut eläväiset) häntä ojossa ja kovasti rähisten. Noi pojat lähtee kyllä tosi hyvin mukaan siihen meininkiin. Joskus kyllä käy niin, että en edes tiedä, mitä varten me niin tehdään, mutta komealta se ainakin näyttää (ja tuntuu)!! Ja minkä sille voin, että minussa taitaa piillä hitunen johtaja-ainestakin.

torstai 27. tammikuuta 2011

Kuinka kaikki alkoi?


Minä synnyin marraskuussa 2007 isoon pesueeseen Suodenniemelle Nalle-Haukun kenneliin. Anjan hyvässä huomassa ja lauman jatkona asiat sujuivat hyvin, kunnes eräänä kauniina päivänä tuleva emäntäni tuli ja vei minut uuteen kotiini Tampereelle. Muistan, kuinka huusin koko automatkan siitä lähtien, kun kurvasimme syntymäkotini pihasta. Emäntä oli tietysti kovasti huolissaan hädästäni ja koitti kaikin mahdollisin keinoin minua lohdutella. No, karun alkutaipaleen jälkeen arki alkoi mennä omalla painollaan melko nopeasti. Pääsin heti sänkyyn nukkumaan, kun kaipasin niin kovasti lämmintä kainaloa, mihin käpertyä. Jotkut asiat kummastuttivat kuitenkin emäntääni, kuten esimerkiksi se, että en koskaan tullut häntä vastaan ulko-ovelle. Lisäksi nukkumiseni samoin kuin "puuhastelunikin" oli aina kovin intensiivistä. Emäntäni luuli, että olen harvinaisen kovaluontoinen paimen ja käytti melko tiukkoja keinoja kasvattamiseeni noina ensimmäisinä viikkoina. Meidän molempien onni oli ystävä, joka jo minut ensimmäisen kerran kylässä käydessään kertoi käyttäytymiseni kovasti muistuttava omaa kuuroa jackrusseliaan. Järki soti vastaan ajatusta, että kaikista maailman koirista juuri minä voisin olla kuuro. Kuinka suuri todennäköisyys siihen voisi olla?! Tämän jälkeen meillä alkoi mitä kummallisimman testaukset kotona, milloin paukuteltiin kattilan kansia ja milloin taas karjuttiin naama irvessä. Käytiin me pari kertaa eläinlääkärilläkin, mutta ei ne osanneet sanoa asiaan mitään uutta, mitä me ei oltais jo tiedetty. Emäntä päättikin soittaa viimein Lohjan pieneläinklinikalle, jonne me köröteltiin BAER-testeihin. Emäntä oli vielä odotushuoneessakin varma, että en minä kuuro ainakaan ole, mutta tuleehan tarkistettua. Nukutuksessa tehdyssä toimenpiteessä(neulaelektrodit päähän ja ääniä kuulokkeiden kautta korviin) selvisi kuitenkin, että minä en kuule yhtään mitään. Suoran käppyrät, jotka saatiin todistusaineistoksi olivat harvinaisen yksinkertaista luettavaa. Saatiin me mukaan lehtinenkin, jossa kerrotiin kuuroudesta ja kuuron koiran kanssa elämisestä. Kuurouden on huomattu liittyvän valkoiseen väriin ja sinisiin silmiin (näin ainakin kissoilla ja joillain koirilla). Lisäksi sitä on yhdistetty myös merle-väritykseen liittyväksi. Minä en kuitenkaan ole valkoinen, eikä minulla ole sinisiä silmiä. Harmaa-mustaa turkkiani ei voi myöskään merleksi sanoa. Itse asiassa en tiedä yhtään schapendoes -rotuista koiraa, joka olisi kuuro. Ainahan kuurous ei välttämättä ole edes mitenkään geneettistä vaan voihan taustalla olla vaikka sikiöaikainen tulehdus tai joku muu syy. Näihin selityksiin meidän oli emäntäni kanssa tyytyminen. Emäntä tirauttikin viimeiset kyyneleet tämän asian tiimoilta, vaikka kuinka koitin heiluttaa häntää ja sanoa, että ei moisen asian takia kannata kyyneliä vuodattaa. Lähdimme itse asiassa paljon kevyemmin sydämin ajamaan Lohjalta kohti kotia.

Carpolla on asiaa - kuuleeko kukaan?