Urheilijan elämää

Tänään oli spesiaalipäivä: mulla kävi kotona koirahieroja. Emäntä laittoi tuulemaan, kun viime reeneissä (ja jo vähäkhn edellisissäkin) kieltäydyin hyppäämästä tai teputin ylimääräisiä askeliä aina ennen hyppyjä. Meidän ohjaajajahan sen kuningasajatuksen sitten vihdoin puki sanoiksi. Ehkä Carlos on niin jumissa, että se ei halua hypätä! No aijaa, ei paljon huvita riuhtoa, kun on alaselkä ihan juntturassa. Yritin kyllä viimeiseen saakka hypätä, mutta en vaan pystynyt. No, emäntä yritti ensin saada aikaa eläinfysioterapeutille, mutta se oli hieman vaikeasti tavoitettavissa. Sitten saimme vihiä hyvästä koirahierojasta, joka tietää agilitykoirien ongelmapaikat.

Täytyy myöntää, että olin ensin vähän skeptinen koko naista kohtaan. Tulee nyt noin vaan mun kotiini ja alkaa möyhentää mun kipeitä lihojani. Annoin kuitenkin sille tilaisuuden, kun emäntäkin loi niin toiveikkaita katseita suuntaani. Kyllähän mää voisin hetken lattialla pehmoisella peitolla köllötellä, kun ei parempaakaan tekemistä ollut juuri sillä hetkellä. Se hieroi mun selkäni kauttaaltaan, taka- ja etukoivet ja venytteli vielä lopuksi ojentajat, koukistajat ja lähentäjät. Sanoin sille muutamaan otteeseen pari valittua sanaa, kun se sai hyppysiinsä tosi kipeitä kohtia. Suurimman osan ajasta olin kyllä silmät kiinni ja nautin. Ja sitten lopuksi en olis halunnut nousta lattialta ollenkaan ylös. Tuomiona oli, että lanneranka on aivan jumissa (selkäranka on hukkunut jonnekin lihojen väliin ja HUOM! en kuulemma ole ollenkaan lihava!!) ja myös lapaluiden tienoilla on kireitä ja kipeytyneitä lihaksia. Raajojen nivelten liikkuvuus on hyvä, kiitos emännän tekemien lihashuoltotoimenpiteiden! Hierontaa on kuulemma tiedossa 3 kertaa, mahtavaa!! Agilitystä tulee nyt pakkotaukoa 2 viikkoa, kun meillä on emännän kanssa vähän muita menoja!! Heippa ja pitäkäähän huolta lihoistanne!

Schapepäivä

Lauantaiaamu alkoi energisissä merkeissä, koitin herätellä emäntää jo useaan otteeseen ja vihdoin kasin jälkeen päästiin aamuapalalle ja -lenksulle. Oli komee keli ja niin monta komeeta lumikukkulaa, joita en vielä ollut valloittanut! Aurinko paistoi ja tunsin olevani elämäni kunnossa. Melkein aamukahvipöydästä me lähdettiinkin tapaamaan kanssasisaria ja -veljeä Kaukajärven jäälle, jossa oli schapekokoontuminen. Paikalla oli vanha tuttu Caro sekä Roki ja pikkupirpana Elli. Mun päiväni oli alkanut niin aurinkoisissa merkeissä, että en jaksanut edes ärähtää Ellille, vaikka yleensä sanon noille pikkutyypeille suorat sanat heti ensimetreillä. Meillä oli hyvä joukko koossa, kirmattiin pitkin latujen reunoja (ja latuja) aina hiihtäjien välissä. En tiä, oliko ne yhtä innoissaan.

Treffeiltä me kurvattiin suoraan Lempäälään Agilitykisoihin (ihan vaan tsekkaan schape-edustusta). Siellähän oli tuttuja vaikka kuinka ja mukavaa porukkaa muutenkin. Ihania namien hajuja ja tosi herkullinen kanttiini. Olisin voinut päivystää siinä kahvien ryystäjien kanssa, mutta emäntä halus katella kisaajia. Ite meinasin suikata kolmosten radalle, se näytti aika kivalta! Olis kerrankin vähän enemmän kuvioo kuin meidän harkoissa yleensä. Täytyy nyt sanoa, että olin oikeasti tosi hienosti ja rauhallisesti kisoissa (miksi sitä hermostuis, kun ei metelikään mua häiritse). Emännälle taas iski agilityreenikuume, missäköhän kuumelukemissa me ollaan tiistain reenipäivään mennessä? Aah, hieno päivä, kyllä nyt iltapäiväunet maittaa :o)  

Moi taas! Meillä oli hyvät agilityreenit tänään! Pari viimeistä kertaa on mennyt emännän toilailuja seuraillessa, mutta tänään se oli suht hyvin mukana kuvioissa (rata tais olla vähän helpompi ja emännän hermot paremmin kasassa). On nimittäin niin, että jos emäntä alkaa empiä ja ohjaa mua sekavasti, niin mulla palaa heti päreet! No, tänään paloi päreet meidän "Zen" Alli -labbiksella, joka kävi niin kierroksilla koko reenien ajan. Yhdessä kohtaa se hyökkäs munkin kimppuu, kun olin kai liian lähellä. Alli on ehkä vähän liian sähäkkä mun makuun muutenkin. Tänään sillä oli kyllä joku ongelma, koska ei se ennen oo tollasta tehnyt. Tykkään tehdä loppuverryttelylenkin meidän tyttöjen eli Allin, Ronjan ja Laran kanssa, mutta reeneissä käy meillä kaikilla vähän tunteet liian kuumana. Meidän ryhmään tuli tänään uuskin tyyppi, jonka sain tietenkin heti hermostumaan tuijotuksellani. Pitäähän sitä nyt vähän uutta tulokasta kyylätä, että tietää, mikä se on miehiään. Piti vielä siitä Allin hyökkäyksestä sanoa, että mää unohdan nykyään noi jutut aika äkkiä. Ennen olin pitkävihaisempi. Emäntä oli syksyllä huolissaan, kun lenkillä ollessamme yhdestä omakotitalon pihasta hyökkäsi joku musta terrieri mun niskaan kiinni. Se oli ihan varma, että saan elinikäiset traumat, mutta asia unohtui nopeasti. Emäntä kyllä antoi tulla naama punasena koiranomistajalle kieltä, jota en onneksi kuullut. En oo muuten varmaan koskaan nähnyt sitä niin raivoissaan. Siitä kuoriutui oikein leijonaemo ;o)

Viikonlopun viettoa

Viikonloput on tosi raskaita, onneksi tulee aina arki, jolloin saa vähän levätä! Mulla on tapana seurailla tiiviisti, mitä emäntä ja isäntä puuhaavat ja en oikein pysty lepäämään silloin, kun ne touhuavat kotona. Haluaisin mennä emännän mukaan vessaankin, mutta se aina välillä jättää mut oven taakse odottamaan. Mieluiten olisin koko ajan laumani mukana. Olen muutaman kerran epäonnistunut täydellisesti paimenen tehtävässäni lenkillä: isäntä kun joskus saa päähänsä lähteä porukasta omalle juoksulenkilleen. Juuri näin kävi muutama viikko sitten ja oli kyllä perin hankalaa koittaa etsiä sitä jäähallilta tulevien mieslaumojen seasta. Emäntä kävi vähän kuumana, kun kotimatka kesti aika kauan. Pitihän mun koittaa löytää laumastani onnettomasti kadonnut lammas. Onneksi isukki löysi kotiin ihan ominkin avuin.

Meillä on vielä VÄHÄN opeteltavaa ton viittomakielen kanssa. Koitan monesti kysyä siltä katseellani asioita, mutta se ei osaa selittää mulle niitä. Puheella ja äänensävyillä kun se kävisi varmaan niin paljon helpommin. Joskus tietty kaipaisin myös vähän muutakin kannustusta kuin nameja & peukkuja agilityssä. Uskon kuitenkin, että emäntä kaipaa näitä asioita enemmän kuin mää. Enhän mää tiedä muusta kuin kuurona olemista.

Mutta siitä viikonlopusta - käytiin tekemässä pidempi lenkki järven jäällä. Sain juosta vapaana ja se oli hienoa! Lisäksi näin monia tuttuja koiruuksia, harmikseni en kuitenkaan Iisaa tai Murua (vetävimmät tytöt meilläpäin, molemmat niin ihanan tuoksuisia, pieniä ja sippoisia).  Mulla oli myös sunnuntaina tärkeä tehtävä vahtia uunissa olevia patonkeja, joita tiirasinkin silmä kovana. Ja ne paistuivat juuri sopivan kullanruskeiksi, sain vähän maistiaisiakin :oP

Tärkeitä asioita kuuron koiran koulutuksessa

Oon tässä viettänyt rattoisaa sunnuntaiaamua ja miettinyt asioita, jotka ovat olleet niitä tärkeimpiä mun koulutuksessa:
1. Katsekontakti - sitä reenattiin ihan joka kohdassa ja jatkuvasti. Namia nassuun aina, kun otin kontaktin. Remmissä meillä on merkkinä emännän pieni nykäisy --> tarkistan katseella, että mitäs nyt? Harjoittelun seurauksena mää saan juosta vapaana aika usein.
2. Lauman seuraaminen - tulee kyllä paimenelle aika luonnostaan. Pentuna kyllä joskus unohdin ja joskus emäntä teki kiusaa piiloon menemällä. Ne oli kyllä mun elämän karmivimpia tilanteita, joten opin äkkiä pysymään lähellä omaa laumaa.
3. Ennakoiminen. Emäntä pyrkii ennakoimaan mahdollisimman monia tilanteita, koska itse tuppaan muuten ilmoittelemaan melko herkästi. Saan aika helposti sätkyn yllättävissä tilanteissa! Parempi nostaa älämölö kuin pitää matalaa profiilia ;o)

4. Merkit, ilmeet ja kehonkieli

5. Hajujen hyödyntäminen - osaan käyttää tosi tehokkaasti hajuaistiani. Haistan tutut sesset pitkänkin matkan takaa. Nuorena kaverina johdatin kerran emäntänikin oikealle polulle, kun SE oli vähän eksyksissä Kaupin metsissä...jotkut on niin vahdittavia ;o)

6. Kosketus - sitä kannattaa käyttää harkiten, mutta paljon. Kuuro koira tarvitsee enemmän aikaa tutustumiseen, älä yritä silittää pään päältä heti ensi istumalta. Meillä on nopea naputus mun takalistoon huomiomerkkinä. Herättämiseen emäntä ei ole vielä keksinyt riittävän hellää keinoa - melkein aina pelästyn...Rakastan kuitenkin hellittelyä ja lähellä oloa (tarkoittaa kainaloon ja suuhun asti tunkemista).

7. Sosiaalistaminen ja erilaisiin paikkoihin tutustuminen!!! Kuuro koira tarvitsee erilaisia kokemuksia vielä enemmän kuin tavallinen kuuleva koira.

8. Normaali elämä ja rutiinit. Olen rutiinien mies :o)

Kuurous ja agility

Käytiin tossa reenailemassa sunnuntaipäivän kunniaksi agilityä. Saatiin tilaisuus kokeilla eri reenipaikkaa ja eri ohjaajaa (emännän kisaava guru)! Oli oikein opettavaista ja mukavaa, vaikka mun mielestä kyllä hinkattiin liikaa sitä jäämistä. Perusreeneissä kun siihen ei olla taas viime aikoina niin kovasti panostettu. No, toisaalta siitä saa kyllä tosi helposti namin. Mää kuitenkin tykkäisin vaan paahtaa täysiä pikkuseikoista välittämättä. Mutta - kun niistä "pikkujutuista" ei sitten millään pääse eroon... Me ollaan emännän kanssa reenailtu agilityä muutamana keväänä ja syksynä Pirkkalassa ja nyt kohta vuoden ajan TAMSKissa oikein vuoden ympäri. Nyt viimeisen vuoden aikana me ollaan mun mielestä kehitytty hurjasti. Aluksi emäntä yritti opettaa jokaiselle esteelle omaa käsimerkkiä, mutta eihän siitä mitään tullut, kun mää oon ihan liian nopee. Se jäi huitomaan jonnekin, kun mää jo laukkasin kohti seuraavaa mielenkiintoista kohdetta. No, ne käsimerkit jätettiin pois ja nyt mennään niin kuin muutkin, paitsi mitään huomiohuutoja tai esteiden nimiä ei meillä paljon kuulu. Eli aika hiljaista on silloin, kun me päästään radalle. Viimeeksi reenikaverit kuulemma naureskeli, et muuten on ihan hiljaista, mutta mää pidän pientä ähinää aina esteiden välissä ja putkessä päästän murahduksia. Se pirskatin mutkainen putki hidastaa mun menoani. Hieno harrastus se on, haasteita piisaa ja aina voi kehittyä. Ja meistä on vaan niin mukavaa tehdä kaikkia juttuja emännän kanssa yhdessä!

Elämää kuuron koiran kanssa

Arki rullaa tätä nykyä melko mukavasti. Minusta on kasvanut komea aikuinen mies ja emäntäkin on kouliintunut näiden muutamien vuosien saatossa monessa hommassa. Sanoisin, että tuo alkutaipale on olennaisesti ollut vaikuttamassa tähän nykyiseen melko auvoiseenkin olotilaani. Virallinen tuomio kuuroudesta tuli varmaan nopeammin kuin monella muulla samassa tilanteessa olevalla. Meillähän siihen meni vain pari kuukautta. Ja meillä muutettiin kommunikointia ja koulutuskäytäntöjä jo ennen varsinaista diagnoosia. Emäntä otti kevyemmät otteet käyttöön jo paljon ennen sitä. Täytyy sanoa, että alkutaipaleella olikin ehkä turhan tiukka meininki, koska olen kuitenkin pohjimmiltani (jätkämäisestä ulkonäöstä huolimatta) herkkä paimen. Enhän minä voinut tietää, että emäntä oli jo moneen kertaan huutanut sohvalta kieltoja repimistyömaalleni. Ensimmäinen merkki minulle kielloista oli tiukka ote kuonokarvoista ja sehän oli aika pelottavaa! Emäntä sai avustusta käsimerkkien miettimiseen vertaistukiryhmään kuuluvan Terin omistajalta. Aika nopeasti meillä olikin käytössä merkit sanoille: hyvä, ei , istu, paikka, tänne, seuraa jne. Ja sanastoa tulee koko ajan lisää. Näitä merkkejä kun ei missään ole valmiina, suurin osa kehiteltiin emännän kanssa yhteistyössä. Merkki, toiminta ja nami suuhun. Onneksi olen aikamoinen herkkusuu, joten palkkaamisessa ei ole ongelmia esiintynyt. Olen myös nopea ja innokas oppija. Nykyisin meillä on käytössä merkit mm. näihin asioihin ja toimintoihin: ympäri (oikean ja vasemman kautta), sivulle meno, hyppy, kierrä, "kuka tulee?", mukaan. Ilmeitä tarkkailemalla tiedän myös, kuinka tehokkaasti merkkiä tulee noudattaa ;o) Agilityssä on sitten ihan omia merkkejä käytössä, mutta siellä suurin merkitys on emännän vartalon liikkeillä ja linjauksilla. Sanoisin kuitenkin, että ihan ensimmäinen opeteltava juttu on KATSEKONTAKTI. Me harjoiteltiin sitä kovasti aluksi  ja emäntä palkkas mua ahkerasti aina kun katsoin sitä silmiin. Opin nopeasti, että epävarmoissa tilanteissa kannattaa kysäistä emännältä toimintaohjeita. Mää tykkään nimittäin kelpo  paimenen tavoin juosta vapaana ja se onneksi onnistuu ainakin joissain paikoissa. Yleensä vilkaisen heti emäntää, kun näen, että joku lähestyy meitä. Tottelen näissä tapauksissa myös ehkä 95% emännän luoksepyyntökutsua (jos ollaan riittävän pienellä etäisyydellä toisistamme). Elämä on kuitenkin arvaamatonta ja joskus ihmisiä ja eläimiä pöllähtelee yllättävistäkin suunnista ja silloin saata päästää hätäiset haukut ja murinat. Olempa joskus vähän hyökkinytkin kohti tuntematonta tunkeilijaa...näistä kerroista emäntä ei ole kovin ylpeä. Ja jos retostelua vielä vähän jatkaa, niin täytyy nyt mainita, että monasti johda joukkoja mökillä (= "sukulaisschapet Onni + poikansa Pessi) mahtipontisesti kohti uhkaavia vihollisia (mökkinaapurin auto, metsän mönkijät ja muut eläväiset) häntä ojossa ja kovasti rähisten. Noi pojat lähtee kyllä tosi hyvin mukaan siihen meininkiin. Joskus kyllä käy niin, että en edes tiedä, mitä varten me niin tehdään, mutta komealta se ainakin näyttää (ja tuntuu)!! Ja minkä sille voin, että minussa taitaa piillä hitunen johtaja-ainestakin.