Joulunaikaa

Ihanaa, me ollaan taas päästy reeneihin. Eikä Joulu onneksi tuo yhtään taukoa agilityyn, taukoa on pidetty ihan tarpeeksi vähäksi aikaa. Mietin tossa eilen, että kuinka vaikeaa voi yksi takaaleikkaus olla? Se on meidän harjoituksen kohde tällä hetkellä. Emäntä lähtee kääntämään kroppaansa liian aikaisin, se ei malta odottaa, että ehdin suorittaa edellisen esteen! Ja sittenhän mää lähen sen mukaan. Toinen vaihtoehto on, että en kunnolla tiedä hypätessäni, mihin suuntaan lähdetään, jolloin teen näyttävän pyörähdyksen esteen suorittamisen jälkeen. Niin ei kuulemma kuulu tehdä jostain syystä. Muuten menee mun mielestä aika kivasti!! Tauko on ehkä joskus ihan paikallaakin, se tuo taas uutta intoa kun pääsee takaisin kentille!

Niin ja jouluvalmistelut ovat tuoneet mullekin kaikkea pientä herkkupalaa. Meillä leivotaan kovasti ja mulla on tehtäväni niissä hommissa. Kun voipaketti otetaan esille, olen haukkana keittiössä. Se ihanan suolainen ja rasvainen tuoksu, aah! Saan usein myös nuolla taikinakulhoja ja kerätä kaikki lattialle tippuneet muruset. Usein saan pienet maistiaiset myös valmiista tuotoksista. Riisipuuroakin pääsin maistamaan, se oli kuin purukumia. Emäntä nauroi kippurassa mun vieressä, kun yritin saada sen tahmaisen tavaran irti kitalaestani. Mutta hyvältä sekin maistui! Emäntä on nyt ollut pidempään kotona, joka kyllä välillä vähän ressaa mua. En saa kunnolla nukuttua päiväuniani, kun kotona häärää muitakin kuin minä! Eiikä helpotusta ole tiedossa joulunpyhinäkään...tästä huolimatta: Oikein herkullisen leppoisaa joulunaikaa kaikille!

Bok (taas uusi lemppari)

Toipilasaikaa ja unelmia agilitykentistä

Elämä voittaa pikkuhiljaa, mutta tiukassa on ollut paraneminen pikkuoperaatiosta. Patti oli sinänsä ihan vaaraton, kuulemma karvatuppeen kasvanut kysta, mutta se haava...Kaiken syyksi selvisi lopulta tikkiallergia eli mun kroppani ei siedä niitä syvätikkejä, joiden pitäisi sulaa pois ihan itsestään. Käytiin eilen mamman kanssa taas Johanna -lääkärillä ja se sanoi, että päällä olevatkin tikit ovat tippuneet pois omia aikojaan. Jo on aikoihin eletty, sanon mää! Antibiootteja jatkettiin ja katsotaan taas seitsemän päivän kuluttua. Suunta näyttäisi nyt kuitenkin olevan hyvä, haava on kuiva ja rupinen (mitä hyvää siinä on?!). Mun elämäni on muuten alkanut palata vanhoille uomilleen, säät suosii ja hepuleita pukkaa. Toi pakkanen kyllä pistää mun pään vähän sekaisin. Agilitystä ollaan jouduttu oleen tauolla kolme viikkoa, toivon todella, että ens perjantaina päästään taas kirmaamaan kentille. Meidän kilpailut taitaa jäädä tältä vuodelta, josko yritetään ens vuonna uudestaan.

Reeneistä voisin sanoa sen verran, että tänä vuonna on tapahtunut kehitystä sekä mussa että etenkin mammassa. Kaikki juontaa juurensa meidän hyvään ohjaajaan Päiviin, joka ei päästä meitä helpolla. Mutta toi hyysääminen kentällä on kyllä mammalla tiukassa. Se ei millään meinaa uskoa, että kyllä mää pärjään vähän itsenäisemminkin jo radalla! Mieluummin se vois näyttää jo suuntaa eteenpäin kuin käydä saattelemassa mua joka esteelle erikseen. Mää luulen, että se sisimmässään haluisi itse tehdä niitä esteitä! Siksi se on niin vaikeata! Mutta kilpailkaa te toiset munkin puolesta, mää keskityn nyt vielä vähän aikaa aksakunnon palauttamiseen, reuhaamiseen pihassa ja kivikylän lihapullien syömiseen (niitä oon viime aikoina saanut kiitettävästi)!

Terkuin Capo

Elämää ei sen enempää...

Usein uskotaan, että koiran elämä on jotenkin yksinkertaista. Ehkä se välillä onkin, mutta mulla on ollut kyllä viime aikoina kaikkea muuta kuin tasaista tämä elo. Suoraan sanottuna olen juossut paikasta toiseen kuin viimeistä päivää ja tunnustellut, miltä tuntuu olla puoliksi kalju kaulasta.

En vieläkään ymmärrä, mitä haittaa siitä mun kauneuspatista kaulalla oikein oli. Oltiin ihan perinteisillä rokotuksilla (tarkoituksena oli uudistaa rokotukset ennen vuoden ekoja agilityskisatartteja). No piikit tuikattiin persuuksiin, mutta sitten se lääkäri alkoi kopeloimaan mua muutenkin. Taisi siinä kokonaisvaltaisessa tsekkauksessa emännälläkin olla osuutensa asiassa. Tuomiona oli lopulta kaulalla olevan kauneuspatin sekä lohjenneen kannuskynnen poisto ja hammaskivien raaputusta. Sanoin emännälle: "että nyt puhutaan sellaisesta potista, että harkitse ny mieluummin kuin kadut!", mutta ei se silti perunut operaatiota. Seuraavalla viikolla olinkin jo leikkuupöydällä, jonne jätin patin ja hammaskivet, mutta kynnen sain kai armosta pitää. Tämän kaiken seurauksena olen juossut viimeiset päivät kuin päätön kana tai persuuksiin ammuttu karhu, mutta kuitenkin periaatteella, että täysiä selkä köyryssä sohvalta sänkyyn ja välillä ruokakupin kautta pöydän alle. Lisäsin kaasua normaaliin liikkumistahtiin, niin saa olla loppukädessä enemmän sohvannurkassa kyhjöttämässä tai sängyssä peittojen alla käpertyneenä. Lenkkeilystä en välitä enää ollenkaan, koska panta hinkkaa inhottavasti haavaa ja ulkona pitää kuitenkin tilanteen tullen urostella muille. Tänäänkin luikin yläkerrasta syömään pöperöt kupista sillä aikaa, kun emäntä oli vessassa. Ennen kuin se huomasikaan, olin takaisin lämpöisten vällyjen alla sängyssä!

Emäntä on taas tehnyt johtopäätöksensä mun käyttäytymisestä. Sen mielestä mun toipuminen erilaisista toimenpiteistä ja kivun kokeminen ylipäätään on erilaista kuin muilla koirilla. Oon kuulemma aistiherkkä kuurouteni tähden. En tiä, mutta todellista tää juiliminen on! Totta kyllä on, että elän varmaan herkemmällä asenteella ja kehoni ja ihoni sekä muidenkin aistien kautta kautta koen asioita eri lailla kuin muut tavalliset kuulevat koirat. Toivon nyt vaan, että huomenna olo on kohentunut ja saan pikkuhiljaa luopua tästä kyllä ihan kohdallaan olevasta lääkityksestä.

Parempia aikoja odotellessa, Capo

Gurun opissa

Juuri sinä päivänä, kun talvi päätti vihdoinkin tulla, lähdimme me emännän kanssa pikkuretkelle. Ajelimme kovassa tuiskussa ja tuiverruksessa Kaarinaan Janita Leinosen agilityoppiin. Mua ei paljon loskasade haitannut, vetelin vain reilun kahden tunnin nokoset mennen tullen. Olinkin elämäni voimissa koko reenin ajan, vaikka motivaatio ei ole kyllä koskaan ollut ongelma, kun puhutaan agilitystä. Janita oli tehnyt meillä noin 20 esteen radan, jota ne sitten emännän kanssa ensin kuivaharjoitteli. Välillä olin kyllä näkevinäni, että emäntä ohjasi Janitaa niin kuin koiraa!!! Radalla näytti olevan melko haastaviakin kuvioita, joihin ne mietti soveltuvia ohjausvaihtoehtoja. Pääsin määkin vihdoinkin radalle ja siitä riemusta vetelin parit putket ja hypyt, joita sattui lähellä olemaan. Mulle jäi päällimmäiseksi mieleen nämä jutut (tietoa tuli niin paljon, että osa vasta muhii mielessä):

1. Agilityratojen suorittaminen on meille koirille luontaista ja helppoa sen jälkeen, kun esteet on hallussa. Tämä edellyttänee kuitenkin mun emännältä ohjaustaitoja. Siis kyllä mää oon tiennyt tän jutun alusta alkaen - kyllä mää osaan, jos vaan mulle kerrotaan, mitä mun halutaan tekevän!
2. Koira kyllä suorittaa sen eteen tulevat esteet, jos sillä on siihen mahdollisuus. Kyllä - ja täysiä! Ja koko ajan ulisten!
3. Ohjaajan tulisi miettiä koiran näkökulmasta, missä haluaisi ohjaajansa olevan kertomassa, mitä pitäisi tehdä ja mihin ollaan menossa. Joo, kunhan emäntä pysyy omassa lestissään, eikä ala hyppiä ja suorittaa esteitä!
4. Ajoitus! Ohjaajan pitää hyvissä ajoin kertoa, mihin koiran seuraavaksi pitäisi edetä. Koiran ponnistaessa edelliselle esteelle, sillä pitää olla tieto, mihin ollaan menossa seuraavaksi. Tässäpä emännälle pähkinä! Ei paljo huutelut auta meillä! Sinne mennään, mihin kuono osoittaa.
5. Ohjaajan tulisi miettiä koiran reitti radalla piirrettynä viivana. Este esteen perään  -ajattelun sijaan. Tärkein asia on ohjaajan vartalon linjoja ja  liikkeitä sekä ohjaajan katseen suunta. Enhän mää nyt palloakaan lähde emännän selän takaa noutamaan, vaan sieltä mihin sen vartalo, katse ja käsi osoittavat. Miten tää voi olla muka vaikeeta?!
6. Kontaktien opetteluun ei oo oikotietä. JOOO! Harjoitellaan vaan kotona ensin takapää kaikilla korokkeilla --> paljon namipalkkaa. Nam! Ja sitten jatketaan agilityreeneissä varsinaisilla kontaktiesteillä.
7. Viimeisenä mutta ei vähäisimpänä: rohkeutta kokeilla ja tehdä virheitä!!!!

Tässä nyt vain murto-osa meidän nappaamistamme opeista. Emännälle tällä reissulla oli suuri merkitys. Olla sellaisen ihmisen opissa, joka tietää millaista on elämä ja agilityn harrastaminen kuuron koiran kanssa. Musta on vaan kivaa tehdä näitä juttuja yhdessä ja onhan se hienoo, jos yhteispeli tulee kentillä sujuvammaksi. Muuten me eletäänkin jo sopivasti symbioosissa :)