Ihanaa, me ollaan taas päästy reeneihin. Eikä Joulu onneksi tuo yhtään taukoa agilityyn, taukoa on pidetty ihan tarpeeksi vähäksi aikaa. Mietin tossa eilen, että kuinka vaikeaa voi yksi takaaleikkaus olla? Se on meidän harjoituksen kohde tällä hetkellä. Emäntä lähtee kääntämään kroppaansa liian aikaisin, se ei malta odottaa, että ehdin suorittaa edellisen esteen! Ja sittenhän mää lähen sen mukaan. Toinen vaihtoehto on, että en kunnolla tiedä hypätessäni, mihin suuntaan lähdetään, jolloin teen näyttävän pyörähdyksen esteen suorittamisen jälkeen. Niin ei kuulemma kuulu tehdä jostain syystä. Muuten menee mun mielestä aika kivasti!! Tauko on ehkä joskus ihan paikallaakin, se tuo taas uutta intoa kun pääsee takaisin kentille!
Niin ja jouluvalmistelut ovat tuoneet mullekin kaikkea pientä herkkupalaa. Meillä leivotaan kovasti ja mulla on tehtäväni niissä hommissa. Kun voipaketti otetaan esille, olen haukkana keittiössä. Se ihanan suolainen ja rasvainen tuoksu, aah! Saan usein myös nuolla taikinakulhoja ja kerätä kaikki lattialle tippuneet muruset. Usein saan pienet maistiaiset myös valmiista tuotoksista. Riisipuuroakin pääsin maistamaan, se oli kuin purukumia. Emäntä nauroi kippurassa mun vieressä, kun yritin saada sen tahmaisen tavaran irti kitalaestani. Mutta hyvältä sekin maistui! Emäntä on nyt ollut pidempään kotona, joka kyllä välillä vähän ressaa mua. En saa kunnolla nukuttua päiväuniani, kun kotona häärää muitakin kuin minä! Eiikä helpotusta ole tiedossa joulunpyhinäkään...tästä huolimatta: Oikein herkullisen leppoisaa joulunaikaa kaikille!
Bok (taas uusi lemppari)
Mää oon Carlos eli tuttavallisemmin Carpo tai Capo. Kerron nyt teille kaiken kuuron koiran elämästä, minulla on nimittäin asiasta viiden vuoden vankka kokemus. Olen rodultani Schapendoes (hollannista kotoisin oleva paimen) ja olen ollut syntymästäni kuuro. Mää tykkään agilitystä, herkuista, metsälenkeistä, lumesta ja kaikesta touhuamisesta. Toivottavasti mun jutuista on apua jollekin, joka painii samojen asioiden kanssa, liittyi ne sitten kuurouteen, koiruuteen tai koiran elämään yleensä
lauantai 22. joulukuuta 2012
lauantai 8. joulukuuta 2012
Toipilasaikaa ja unelmia agilitykentistä
Elämä voittaa pikkuhiljaa, mutta tiukassa on ollut paraneminen pikkuoperaatiosta. Patti oli sinänsä ihan vaaraton, kuulemma karvatuppeen kasvanut kysta, mutta se haava...Kaiken syyksi selvisi lopulta tikkiallergia eli mun kroppani ei siedä niitä syvätikkejä, joiden pitäisi sulaa pois ihan itsestään. Käytiin eilen mamman kanssa taas Johanna -lääkärillä ja se sanoi, että päällä olevatkin tikit ovat tippuneet pois omia aikojaan. Jo on aikoihin eletty, sanon mää! Antibiootteja jatkettiin ja katsotaan taas seitsemän päivän kuluttua. Suunta näyttäisi nyt kuitenkin olevan hyvä, haava on kuiva ja rupinen (mitä hyvää siinä on?!). Mun elämäni on muuten alkanut palata vanhoille uomilleen, säät suosii ja hepuleita pukkaa. Toi pakkanen kyllä pistää mun pään vähän sekaisin. Agilitystä ollaan jouduttu oleen tauolla kolme viikkoa, toivon todella, että ens perjantaina päästään taas kirmaamaan kentille. Meidän kilpailut taitaa jäädä tältä vuodelta, josko yritetään ens vuonna uudestaan.
Reeneistä voisin sanoa sen verran, että tänä vuonna on tapahtunut kehitystä sekä mussa että etenkin mammassa. Kaikki juontaa juurensa meidän hyvään ohjaajaan Päiviin, joka ei päästä meitä helpolla. Mutta toi hyysääminen kentällä on kyllä mammalla tiukassa. Se ei millään meinaa uskoa, että kyllä mää pärjään vähän itsenäisemminkin jo radalla! Mieluummin se vois näyttää jo suuntaa eteenpäin kuin käydä saattelemassa mua joka esteelle erikseen. Mää luulen, että se sisimmässään haluisi itse tehdä niitä esteitä! Siksi se on niin vaikeata! Mutta kilpailkaa te toiset munkin puolesta, mää keskityn nyt vielä vähän aikaa aksakunnon palauttamiseen, reuhaamiseen pihassa ja kivikylän lihapullien syömiseen (niitä oon viime aikoina saanut kiitettävästi)!
Terkuin Capo
Reeneistä voisin sanoa sen verran, että tänä vuonna on tapahtunut kehitystä sekä mussa että etenkin mammassa. Kaikki juontaa juurensa meidän hyvään ohjaajaan Päiviin, joka ei päästä meitä helpolla. Mutta toi hyysääminen kentällä on kyllä mammalla tiukassa. Se ei millään meinaa uskoa, että kyllä mää pärjään vähän itsenäisemminkin jo radalla! Mieluummin se vois näyttää jo suuntaa eteenpäin kuin käydä saattelemassa mua joka esteelle erikseen. Mää luulen, että se sisimmässään haluisi itse tehdä niitä esteitä! Siksi se on niin vaikeata! Mutta kilpailkaa te toiset munkin puolesta, mää keskityn nyt vielä vähän aikaa aksakunnon palauttamiseen, reuhaamiseen pihassa ja kivikylän lihapullien syömiseen (niitä oon viime aikoina saanut kiitettävästi)!
Terkuin Capo
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)