Elämä voittaa pikkuhiljaa, mutta tiukassa on ollut paraneminen pikkuoperaatiosta. Patti oli sinänsä ihan vaaraton, kuulemma karvatuppeen kasvanut kysta, mutta se haava...Kaiken syyksi selvisi lopulta tikkiallergia eli mun kroppani ei siedä niitä syvätikkejä, joiden pitäisi sulaa pois ihan itsestään. Käytiin eilen mamman kanssa taas Johanna -lääkärillä ja se sanoi, että päällä olevatkin tikit ovat tippuneet pois omia aikojaan. Jo on aikoihin eletty, sanon mää! Antibiootteja jatkettiin ja katsotaan taas seitsemän päivän kuluttua. Suunta näyttäisi nyt kuitenkin olevan hyvä, haava on kuiva ja rupinen (mitä hyvää siinä on?!). Mun elämäni on muuten alkanut palata vanhoille uomilleen, säät suosii ja hepuleita pukkaa. Toi pakkanen kyllä pistää mun pään vähän sekaisin. Agilitystä ollaan jouduttu oleen tauolla kolme viikkoa, toivon todella, että ens perjantaina päästään taas kirmaamaan kentille. Meidän kilpailut taitaa jäädä tältä vuodelta, josko yritetään ens vuonna uudestaan.
Reeneistä voisin sanoa sen verran, että tänä vuonna on tapahtunut kehitystä sekä mussa että etenkin mammassa. Kaikki juontaa juurensa meidän hyvään ohjaajaan Päiviin, joka ei päästä meitä helpolla. Mutta toi hyysääminen kentällä on kyllä mammalla tiukassa. Se ei millään meinaa uskoa, että kyllä mää pärjään vähän itsenäisemminkin jo radalla! Mieluummin se vois näyttää jo suuntaa eteenpäin kuin käydä saattelemassa mua joka esteelle erikseen. Mää luulen, että se sisimmässään haluisi itse tehdä niitä esteitä! Siksi se on niin vaikeata! Mutta kilpailkaa te toiset munkin puolesta, mää keskityn nyt vielä vähän aikaa aksakunnon palauttamiseen, reuhaamiseen pihassa ja kivikylän lihapullien syömiseen (niitä oon viime aikoina saanut kiitettävästi)!
Terkuin Capo
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti