Kuurous ja agility

Käytiin tossa reenailemassa sunnuntaipäivän kunniaksi agilityä. Saatiin tilaisuus kokeilla eri reenipaikkaa ja eri ohjaajaa (emännän kisaava guru)! Oli oikein opettavaista ja mukavaa, vaikka mun mielestä kyllä hinkattiin liikaa sitä jäämistä. Perusreeneissä kun siihen ei olla taas viime aikoina niin kovasti panostettu. No, toisaalta siitä saa kyllä tosi helposti namin. Mää kuitenkin tykkäisin vaan paahtaa täysiä pikkuseikoista välittämättä. Mutta - kun niistä "pikkujutuista" ei sitten millään pääse eroon... Me ollaan emännän kanssa reenailtu agilityä muutamana keväänä ja syksynä Pirkkalassa ja nyt kohta vuoden ajan TAMSKissa oikein vuoden ympäri. Nyt viimeisen vuoden aikana me ollaan mun mielestä kehitytty hurjasti. Aluksi emäntä yritti opettaa jokaiselle esteelle omaa käsimerkkiä, mutta eihän siitä mitään tullut, kun mää oon ihan liian nopee. Se jäi huitomaan jonnekin, kun mää jo laukkasin kohti seuraavaa mielenkiintoista kohdetta. No, ne käsimerkit jätettiin pois ja nyt mennään niin kuin muutkin, paitsi mitään huomiohuutoja tai esteiden nimiä ei meillä paljon kuulu. Eli aika hiljaista on silloin, kun me päästään radalle. Viimeeksi reenikaverit kuulemma naureskeli, et muuten on ihan hiljaista, mutta mää pidän pientä ähinää aina esteiden välissä ja putkessä päästän murahduksia. Se pirskatin mutkainen putki hidastaa mun menoani. Hieno harrastus se on, haasteita piisaa ja aina voi kehittyä. Ja meistä on vaan niin mukavaa tehdä kaikkia juttuja emännän kanssa yhdessä!