Arki rullaa tätä nykyä melko mukavasti. Minusta on kasvanut komea aikuinen mies ja emäntäkin on kouliintunut näiden muutamien vuosien saatossa monessa hommassa. Sanoisin, että tuo alkutaipale on olennaisesti ollut vaikuttamassa tähän nykyiseen melko auvoiseenkin olotilaani. Virallinen tuomio kuuroudesta tuli varmaan nopeammin kuin monella muulla samassa tilanteessa olevalla. Meillähän siihen meni vain pari kuukautta. Ja meillä muutettiin kommunikointia ja koulutuskäytäntöjä jo ennen varsinaista diagnoosia. Emäntä otti kevyemmät otteet käyttöön jo paljon ennen sitä. Täytyy sanoa, että alkutaipaleella olikin ehkä turhan tiukka meininki, koska olen kuitenkin pohjimmiltani (jätkämäisestä ulkonäöstä huolimatta) herkkä paimen. Enhän minä voinut tietää, että emäntä oli jo moneen kertaan huutanut sohvalta kieltoja repimistyömaalleni. Ensimmäinen merkki minulle kielloista oli tiukka ote kuonokarvoista ja sehän oli aika pelottavaa! Emäntä sai avustusta käsimerkkien miettimiseen vertaistukiryhmään kuuluvan Terin omistajalta. Aika nopeasti meillä olikin käytössä merkit sanoille: hyvä, ei , istu, paikka, tänne, seuraa jne. Ja sanastoa tulee koko ajan lisää. Näitä merkkejä kun ei missään ole valmiina, suurin osa kehiteltiin emännän kanssa yhteistyössä. Merkki, toiminta ja nami suuhun. Onneksi olen aikamoinen herkkusuu, joten palkkaamisessa ei ole ongelmia esiintynyt. Olen myös nopea ja innokas oppija. Nykyisin meillä on käytössä merkit mm. näihin asioihin ja toimintoihin: ympäri (oikean ja vasemman kautta), sivulle meno, hyppy, kierrä, "kuka tulee?", mukaan. Ilmeitä tarkkailemalla tiedän myös, kuinka tehokkaasti merkkiä tulee noudattaa ;o) Agilityssä on sitten ihan omia merkkejä käytössä, mutta siellä suurin merkitys on emännän vartalon liikkeillä ja linjauksilla. Sanoisin kuitenkin, että ihan ensimmäinen opeteltava juttu on KATSEKONTAKTI. Me harjoiteltiin sitä kovasti aluksi ja emäntä palkkas mua ahkerasti aina kun katsoin sitä silmiin. Opin nopeasti, että epävarmoissa tilanteissa kannattaa kysäistä emännältä toimintaohjeita. Mää tykkään nimittäin kelpo paimenen tavoin juosta vapaana ja se onneksi onnistuu ainakin joissain paikoissa. Yleensä vilkaisen heti emäntää, kun näen, että joku lähestyy meitä. Tottelen näissä tapauksissa myös ehkä 95% emännän luoksepyyntökutsua (jos ollaan riittävän pienellä etäisyydellä toisistamme). Elämä on kuitenkin arvaamatonta ja joskus ihmisiä ja eläimiä pöllähtelee yllättävistäkin suunnista ja silloin saata päästää hätäiset haukut ja murinat. Olempa joskus vähän hyökkinytkin kohti tuntematonta tunkeilijaa...näistä kerroista emäntä ei ole kovin ylpeä. Ja jos retostelua vielä vähän jatkaa, niin täytyy nyt mainita, että monasti johda joukkoja mökillä (= "sukulaisschapet Onni + poikansa Pessi) mahtipontisesti kohti uhkaavia vihollisia (mökkinaapurin auto, metsän mönkijät ja muut eläväiset) häntä ojossa ja kovasti rähisten. Noi pojat lähtee kyllä tosi hyvin mukaan siihen meininkiin. Joskus kyllä käy niin, että en edes tiedä, mitä varten me niin tehdään, mutta komealta se ainakin näyttää (ja tuntuu)!! Ja minkä sille voin, että minussa taitaa piillä hitunen johtaja-ainestakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti